Hopeakettu muistelee, osa 10: Itsetutkiskelun vuodet

Päätös lähteä omasta, ystävien kanssa rakennetusta yrityksestä ei ollut helppo. Vielä vaikeampaa oli keksiä, mitä ja missä haluaisin tehdä seuraavaksi. Maailman taivaalle kerääntyvät mustat pilvet eivät helpottaneet pohdiskelujani.

Ammatillisten muistelmieni vielä julkaisemattomassa yhdeksännessä osassa kerroin, kuinka päätin monien sykähdyttävien seikkailujen ja harvojen ei-niin-mieltäylentävien kommellusten jälkeen jättää Murtoluku Oy:n (nimi, kuten muutkin nimet, muutettu turvallisuus- ja häveliäisyyssyistä), konsulttipajan, jonka olin perustanut rakkaiden työystävieni kanssa vuonna 2012.

Olimme kasvattaneet yrityksemme tyhjästä kolmeenkymmeneenviiteen työntekijään ja kokoaan paljon suurempaan maineeseen. Loppuvuonna 2019 kypsynyt lähtöpäätös oli minulle vaikea, ja pääni sisäinen tunnelma sen jäljiltä haikea. Syysiltojen pimetessä minun tuli keksiä, mitä tekisin seuraavaksi!

Sanoista tekoihin

Pitkäaikainen haaveeni on ollut heittäytyä vapaaherraksi tekemään jatko-osaa MHM-jääkiekkomanageripeleilleni, joiden syntytarinan kerroin juurta jaksaen muistelmieni vielä julkaisemattomassa nollannessa luvussa.

Ennen Murtoluvusta lähtöä olin vakavissani esiluodannut hankkeen uskottavuutta toteuttamalla webissä toimivan uusioversion ensimmäisestä pelistäni. Pilottihanke oli ehtinyt maaliin yllättävän nopeasti, ja seuraavaksi suunnitelmissani oli MHM 2000:n, viimeisen ja parhaan pelini, uusversion toteutus uuden pelimoottorin jatkokehitetyllä mallilla.

Uuden pelin tekeminen on, joka kerta kun alan sitä tuumailla, nostalgisuudessaan sykähdyttävä ajatus. Sellaisen valmiiksi saaminen on harmillisesti osoittautunut loputtoman kärsimyksen tieksi. MHM:n jatko-osa on hanke, jonka läpiviemisessä olen luotettavasti epäonnistunut jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Ne fanit, jotka vielä muistavat että olen olemassa, ovat minulle syystäkin vihaisia lupauksista, jotka olen pettänyt pari kertaa liikaa.

Miksi näin? Ongelmakenttää tuskallisen tarkasti luotaavan, vielä julkaisemattoman muistelmieni nollannen osan lisäksi olen aikanaan jauhanut aiheesta Pelit-lehden yksinoikeudella julkaisemassa retrospektiivissä.

Murtoluvusta irtautumisen myötä minulla olisi ollut ainutkertainen taloudellinen mahdollisuus käyttää vuosi tai kaksi pelinteko-urakkaan. En kuitenkaan ollut varma, miten saisin hankkeesta jäämään kouraani muutakin kuin syyliä ja kahden vuoden menetetyt tulot ynnä eläkkeet.

Pelin muuttaminen rahaksi on asia erikseen, mutta kaupallista ulottuvuutta enemmän minua mietitytti saisinko pelin ylipäätään tehtyä? Lopulta totesin, etten vieläkään ole pelihankkeen osalta uskottava kehityskumppani.

Toinen mahdollisuus, jota pohdin, oli koodausbisneksen jättäminen taakse. Voisin olla opettaja, mutta en usko että kokopäiväisenä opettajana toimiminen olisi hyväksi sen enempää koodarin- kuin opettajanuralleni.

Opettaminen on ihanaa, kunhan saan tehdä sitä riittävän harvoin ja olen loput ajasta kädet savessa tunkkailemassa "oikeaa" hanketta "oikeassa" maailmassa. Jos en tee niin, minulla on koko ajan sellainen olo, että putoan kelkasta.

Entäpä jos en olisi opettaja enkä konsultti, vaan olisin töissä tuotetalossa? Startup-pöhinä ei ole juttuni, joten se rajasi kiinnostukseni kohteita, ja muutenkin koko ajatuspolku muhi syksyllä 2019 päässäni vasta jonkinlaisena möykkynä, joka ei vielä ollut saanut muotoa.

Olin ollut konsulttihommissa niin pitkään, että sillä tiellä jatkaminen tuntui hyvältä ajatukselta - ainakin siihen asti, kunnes olisin keksinyt, mitä tahdon aikuisten oikeasti tehdä isona.

Huomiota herättävää rekryä

Proaktorin viisi vuotta takaperin organisoiman WarMonger-rekrytempauksen myötä olin verkostoitumisen nimissä "hakenut töihin" kaikkiin Proaktorin mielivaltaiselle Top 20-listalleen valikoimiin kollegayrityksiin. Olin hoitamassa WarMongerin aikaansaamaa hakemusten tulvaa meidän päässämme, ja minua kiinnosti vaihtaa ajatuksia muiden samassa kurimuksessa kituvien kanssa.

En väittänyt yhdellekään vertaiselleni hakevani töihin tosissani, enhän ollut liikkeellä tuhlatakseni ihmisten aikaa turhuuksiin. Ensikosketuksen jälkeen kerroin kuka olen, mitä ja miksi olen tekemässä, ja että haluaisin käydä lounaalla lounaalla käymisen ilosta.

Toiset lähtivät kanssani syömään, toiset eivät lähteneet. Jotkut eivät edes vastanneet. Joka tapauksessa sillä, miten firmat WarMongeriin ja omaan toimintaani sen äärellä suhtautuivat, oli iso merkitys siihen, millaiseksi mielikuvani kollegapajoista muotoutuivat. Kampanjan tullessa päätökseen pääni sisälle oli ehtinyt muodostua tasolista, jota aloin puolitosissani ylläpitämään.

Murtoluvulla suhtauduimme Proaktorin tempaukseen lähtökohtaisesti positiivisesti. Otimme kaiken irti listalle pääsystä (saimme palkattua kaksi koodaria) ja kutsuimme Proaktorin tyypit maanantailätinään puhumaan aiheesta. Südcloudin johto sen sijaan tunki kampanjan johdosta nenäänsä ison herneen. Omaan korvaani heidän vinkunansa - "Proaktor ratsastaa maineellamme" - kuulosti lapselliselta kiukuttelulta.

Valitse konsulttipajasi, onneton

Tasolistani oli totta kai sataprosenttisen mielivaltainen siinä missä Proaktorin lista.

Sinä aikana, kun olimme Murtolukua pyörittäneet, stereotyyppiset pallomerifirmat olivat konsulttibisneksessä saaneet rinnalleen niin kutsutut rahapajat, joista kärjistettynä uupuu kulttuuri, mutta palkkaus perustuu laskutukseen, jolloin rahaa voi jäädä kätöseen enemmän. Listallani nämä tallit olivat päätyneet alapäähän, eivät siksi että olisivat objektiivisesti kamalia, vaan siksi, etten henkilökohtaisesti usko tähän tapaan toimia.

Uskoo ken tahtoo. IT-ala on kiva siitä, että lähes kaikki työpaikat ovat hyviä. Kunkin pitää vain etsiä itselleen sopiva. Oma lähestymistapani vuonna 2019 oli harvinaisen suoraviivainen. Päätin kilpailuttaa pajat keskenään. Nappasin listaltani kolme erilaista ykköstason ehdokasta, ja rustasin jokaiselle huolellisesti laaditun avoimen hakemuksen.

Nautin rekryttävänä olemisesta. Olen ollut palkkaamassa koodareita kohta kolmattakymmenettä vuotta, ja välillä on siistiä kokea palkkaaminen pöydän toiselta puolelta. Kävin läpi kolme samanhenkistä, mutta kuitenkin erilaista rekryprosessia, ja sain valita sijoituspaikkani vapaasti kolmen erinomaisen vaihtoehdon väliltä.

Yksi ehdokkaista oli Notir. Tällä yrityksellä oli minuun vetoava insinöörishenkinen imago. Se tuntui sopivasti vähemmän viileältä kuin Proaktor ja muut vielä seksikkäämmät pallomerilafkat.

Notir oli aikanaan lähtenyt liikkeelle lähes samoista lähtökohdista kuin Murtoluku. Firmalla oli viitisen perustajaosakasta, joilla oli valtaosin koodaritausta. Minua kiinnosti nähdä Notir sisältä, koska he olivat onnistuneet kasvamaan kertaluokkaa suurempaan kokoon kuin me Murtoluvulla. Millaisen viisasten kiven veijarit olivat löytäneet niihin kipuihin, jotka olin kokenut Murtoluvulla niin ahdistaviksi, että katsoin paremmaksi lähteä lätkimään?

Kaikki saamani sopimusehdotukset olivat hyviä, mutta edellämainituista syistä päätin tarttua Notirin tarjoukseen.

Murtoluku Oy:stä oli haikeaa lähteä, jätinhän sinne parhaat työystäväni. Varsinainen pexit sujui hyvässä hengessä ja Brooklyn Bakerystä tilaamani läksiäiskakku oli harvinaisen maukas!

Rahapelejä koodaamaan rahasta

Notir osoittautui pitkälti sellaiseksi puljuksi kuin kuvittelinkin. Minut otettiin vastaan superhyvin, ja kaikki oli ylipäätään hoidettu työntekijän kannalta viimeisen päälle hienosti. Sopeutumistani uuteen ympäristöön helpotti se, että minulla oli asiakas tiedossa heti kun aloitin, eikä minulle ollut orientaatiojakson jälkeen tiedossa pitkitettyä penkitystä.

Olin itse asiassa käynyt haastattelussa suurehkolla suomalaisella uhkapelialan toimijalla jo ennen virallista aloituspäivääni. Aiemmassa elämässäni olin opettanut toimijan porukalle fronttikoodausta paketoidun React-valmennukseni puitteissa, joten tunsin asiakkaan ihmisiä ja heidän tekkitilanteensa pintapuolisesti etukäteen.

En käynyt suurehkon uhkapelitoimintaa harjoittavan yrityksen toimistolla puoleentoista vuoteen. Sellaista oli koodaavan konsultin elämä koronapandemian aikana.

Kilpailutusbiennaalin muodostama seula oli armoton, mutta olin haastattelun jälkeen aika luottavainen omien mahdolisuuksieni suhteen. Pian selvisikin, että onnistuin ylittämään riman, ja näin päädyin ohjelmoitsemaan webbipalveluita Arvaukselle.

Siitä, onko Arvauksen rahapelitoiminta moraalista, voi olla ainakin kahta eri mieltä. Tein joka tapauksessa - kuunneltuani Murtoluvulla vähän liikaakin etiikkaan liittyviä sinänsä tärkeitä keskusteluja - tietoisen päätöksen siitä, että tällä kertaa en ota asiaan kantaa. Olen nimetön konsultti, pelkkä CV, joka menee sinne minne työnantaja käskee koodaamaan rahasta. Kaikki olkoon hyvin niin kauan kuin asiakkaan liiketoiminta on laillista ja mahtuu edes oman oikeuskäsitykseni harmaalle alueelle.

Sivulauseessa mainitsemani tekkitilanne onkin mielenkiintoinen tarina. Hankkeessa, jota menin koodailemaan, oli mukana enemmän kuin hyppysellinen teknologista velkaa. Tiesin tämän etukäteen, ja päätin mennä Arvaukselle nimenomaan maksamaan lainaa takaisin. Sen perusteella, mitä olin kuullut, pidin asiakkaan tilannetta jännittävänä haasteena, ja ennen kaikkea koin omaavani sopivat taidot ongelman ratkaisemista ajatellen.

Entä jos asiakas ei antaisi minun yrittää avata umpisolmuaan? Päätin, että silloin sanoisin "pitäkääpä tunkkinne", kävelisin kotiin, ja koodaisin haaveilemani MHM:n uusversion. Vastalöytyneellä taloudellisella vakaudellani oli selvästi luonteeseeni sitä entisestään suorapuheistava vaikutus!

Kulkutauti

Helmikuussa 2020 olin hyvää vauhtia tottumassa uusiin rutiineihini ja tutustumassa uusiin työtovereihini. Olin viihtynyt hyvin sekä Notirillä että Arvauksella, ja oli varmistunut, että saisin alkaa remontoimaan projektini mädäntynyttä koodipohjaa.

Kiinasta oli alkuvuonna kantautunut uutisia uudesta, tieteelle vielä tuntemattomasta taudista. Uskoin, että epidemia lopahtaisi omaan mahdottomuuteensa, kuten vaikkapa SARS vuosia aikaisemmin, ja olin huoleton vielä silloinkin, kun kiinalaiset turistit alkoivat sairastua Lapissa maaliskuun alussa.

Vanha Yurtan aikainen työystäväni, Arvauksella kanssakonsultoiva Kasari, osasi olla aiheesta huolissaan aiemmin kuin minä. Muistan elävästi, kuinka hän maaliskuun alussa arkaili syödä Arvauksen työpaikkaruokalassa. Tästä ei kulunut kuin pari päivää siihen, kun WHO julisti pandemian alkaneeksi. Itse julistin pysyväni toistaiseksi kotona, kokonaista kahta päivää aikaisemmin kuin Arvaus velvoitti kaikki etätöihin.

Minulla ei ole mitään etätöitä vastaan, eikä kotitoimistolla istuminen shokkialun jälkeen hidastanut tekemistämme. Löysin aika nopeasti rutiinin, jossa kirjaimellisesti ulkoistin kaikki mahdolliset tapaamiset kävelypalavereiksi. Se osoittautui kivaksi tavaksi korvata työmatkoilta saamaani arkiliikuntaa.

Ne palaverit, joita en voinut kävellä, saatoin häpeäkseni joskus torkkua. Pitkäksi venyvät etäkokoukset koettelevat vahvimmankin sietokykyä, ja sohvalla maatessa on syntisen helppoa lepuuttaa silmäluomiaan. No, en varmasti ole ainoa syyllinen!

Koronavirus vei minulta mahdollisuuden synnyttää syvällisen yhteyden sekä asiakkaaseen että työnantajaan. Tästä olen surullinen, katkerakin. Slack on hyvä viestintäkanava, mutta pelkästään ruudun läpi koettuna aktiivisimmatkin kollegat jäivät väkisin etäisemmäksi kuin tosielämässä kohdatut ihmiset.

Päivät vaihtuivat, viikot vierivät, mutta minusta tuntui koko ajan siltä, että olin vasta aloittanut. Onnekseni olin ehtinyt olla pari kuukautta läsnätöissä ennen koronan alkua. En osaa kuvitella, miten vaikeaa olisi ollut vaihtaa työpaikkaa täydessä etämoodissa. Jälkiviisaana en usko, että minusta olisi ollut siihen.

Kun lopulta katson taaksepäin, en muista pandemia-ajasta liikaa. Koronavuodet tuntuvat surullisella tavalla kadonneilta ja menetetyiltä. Jos minulla ei olisi ollut kotona kissaa seuranani, olisin varmaan menettänyt järkeni.

Ilman Alidaa (lepää rauhassa, ystäväni) olisin varmasti seonnut yksinäisyyteeni pandemian aikana.

Hämärähommia ja lihaherkkuja

Koodista muistan jotain hämärää, jopa useita hämäriä. Vuotavassa koodipohjassa riitti tilkittävää. Ryhdyin ylläpitämään vuositolkulla ylläpitämättömiä kirjastoja. Päivitin tuhat ja yksi major-versiota, jotkut hyvällä, toiset pahalla. Korvasin kuolleita kirjastoja elävillä ja vaihdoin omat forkit ei-forkattuun koodiin. Tuhosin CoffeeScriptin reposta niin, ettei se perkele nouse enää koskaan.

Toteutin ison, vuoden päivät kestäneen monivaiheisen refaktoroinnin Preactista Reactiin Preactin omaa "yhteensopivuus"-kerrosta hyväksikäyttämällä. Tuntematon, kauan sitten kadonnut konsultti oli näetsen aikanaan päättänyt ottaa hankkeessamme käyttöön Preactin koska se "on pienempi kuin oikea React", mutta kuitenkin "yhteensopiva".

Joopa joo. Preact on pienempi, koska siitä puuttuvat apupyörät ja virheenhallinta. "Yhteensopivuus" on aika lavea käsite, siksi lainausmerkit. Preact osoittautui virveliksi, jota en suosittelisi pahimmalle viholliselleni (paitsi Salvamiehelle ja Soberanon ylimmälle johdolle). Koko virityksen purkaminen oli helvetillinen, joskin masokistisella tavalla palkitseva, urakka.

Preact ja sen sekapäinen sisäinen logiikka olivat koodareille kuin seireenien viekoitteleva kutsu ampua itseään jalkaan, ja alaraajoja kohti Arvauksella todellakin tulitettiin kunnes luodit loppuivat. Oletteko koskaan tehneet refaktorointeja koodipohjaan, jonka testit eivät ole deterministisiä? Jos ette ole, ja toivottavasti ette ole, voin kertoa, että se on masentavaa puuhaa.

Ylläpitämättömyyden ja Preactin lisäksi koodipohjassamme asui tosi iso, rasvaisen sikaherkun mukaan nimetty mörkö. Tämän kirjastopeikon päälle oli rakennettu huojuvia, tutisevia kerroksia ihan liian kauan. Sen reaktiiviset lonkerot ulottuivat niin syvälle, että koodipohjan halalisointi jäi sivilisaatiomme tuhon jälkeisten koodarisukupolvien vastuulle.

Kohti uusia epäonnistumisia

Syksyllä 2021 totesin saaneeni Arvauksesta tarpeekseni. Refaktorointityöni oli aika yksinäistä. Uudet ominaisuudet ajoivat joka kerta firmanlaajuisesti koodinhuollon edelle. Luvatut lisäkädet eivät saapuneet, eivät ainakaan pysyvästi.

Työkaverit olivat mukavia ja konsultteja kohdeltiin ihmisiksi. Siltä osin minulle ei jäänyt pahaa sanottavaa ajastani Arvauksella. Koen miedosti jääneeni päätöksenteossa paitsioon, ja tulkitsen sen johtuneen asemastani konsulttina eikä "omana" työntekijänä. Epäsuhta sai minut ajattelemaan asioita uraani ja konsulttius-tulevaisuuttani koskien.

Yleisesti ottaen minun käy Arvausta sääliksi. Se joutuu toimimaan skitsofreenisessä ympäristössä. Ei yksi ja sama toimija voi yrittää sekä lisätä että vähentää pelaamista. Arvauksen pitäisi, jos minulta kysytään, joko antaa toimia "normaalisti" (kenties lisenssimallilla?), tai sitten koko lafka pitäisi päästää niskalaukauksella tuskistaan.

Arvauksen ympärillä pyörinyt keskustelu kuulosti sisältä kuunneltuna hölmöltä, ja kaksinaismoralistisen valtio-omistajan toimintaa kutsuisin parhaimmillaan kiusaamiseksi ja pahimmillaan vainoamiseksi.

Ainutkertainen projektinvaihdos

Syksyllä 2021 Ilmoitin Notirin myyntijengille halukkuuteni vaihtaa projektia. Kerroin, että seuraavan projektin olisi urakehitykseni kannalta syytä olla jotain eteenpäin katsovaa eikä vanhojen syntien kaivelua.

Osoittautui, että suurehko suomalainen vähittäiskauppaa tekevä organisaatio oli kiinnostunut palveluksistani. Myyntiprosessi oli oudoin urallani. Ensin asiakas ei halunnut puhua kanssani, vaan osti minut pelkällä CV:llä ja suosittelulla. En osannut siinä hetkessä ajatella asiaa loppuun asti, mutta jälkiviisaana minun olisi pitänyt vaatia keskustelua. Minulla olisi ollut asiakkaalle vaikeita kysymyksiä.

Seuraavaksi minulle ei muistettu kertoa, että sieluni oli myyty. Kuulin siitä vahingossa sivuteitse, viikkoja aiemmin kuin kuulin asian virallisesta lähteestä. Tämän jälkeen minua ei yhdistetty asiakkaan yhteyshenkilöihin, vaikka aiemman unohduksen jäljiltä pyysin sitä harvinaisen voimakkaasti.

Kun vuodenvaihteen h-hetkeen oli enää päiviä, en vieläkään tiennyt mitä tuleman pitää. Päätin noudattaa radiohiljaisuutta, enkä kysellyt keikkani perään. Olisin voinut tökkiä myyntiä oma-aloitteisesti. Minun olisi vastuullisena aikuisena pitänyt tehdä niin, enkä ole ylpeä itsestäni. Minut oli unohdettu tai sivuutettu kaksi kertaa asian suhteen, ja perverssillä tavalla minua kiinnosti, voisiko niin tapahtua kolme kertaa peräkkäin.

Lopulta selvisi, että kaikki olivat pudottaneet pallon. Asiakkaan päässä oli ollut henkilövaihdoksia, eivätkä uudet vastuuhenkilöt edes tienneet, että olen tulossa. Asiat järjestyivät tämän jälkeen nopeasti, pääsin aloittamaan, mutten ollut kaikkein rennoimmassa mahdollisessa mielentilassa siirtymäriittiä ajatellen.

Hopeakettu suutahtaa miedosti

Jo päivänä yksi osoittautui, että uuden asiakkaani koodipohja oli vähintään yhtä vinksallaan kuin Arvauksen koodipohja. Sitä oli selvästi "ylläpidetty" kestämättömällä tavalla pitkään. Koska olin jo valmiiksi ärtynyt myyntisekoilusta, en ihmettele että proppuni sanoi poks. Kerroin Notirin toimitusjohtajalle Olaville irtisanoutuvani siltä istumalta.

Asiakkaalle totesin ankarin, mutta asiallisin (ja pitkän kaavan kautta perustelluin) sanankääntein, että vaikka heillä onkin täysi oikeus tehdä ohjelmistokehitystä haluamallaan tavalla, minä en aikoisi olla heidän valitsemansa tavan kanssa missään tekemisissä. Olen kerta kaikkiaan saanut tarpeekseni holtittomasta koodin omistamisesta, ja menen vastedes ennemmin raksalle kuin heittelen pelastusrenkaita vastuuttomille idiooteille.

Olavin sytytyslanka on metrikaupalla pidempi kuin minun sytytyslankani. Siinä lienee yksi - muttei suinkaan ainoa! - tärkeä syy siihen, miksi hän on toimitusjohtaja ja minä en ole. Päädyimme keskustelemaan irtisanoutumisestani uudemman kerran, ja otimme sen suhteen aikalisän.

Omalta osaltani totesin, etten enää halunnut olla nimetön konsultti enkä pelkkä CV, joka koodaa käskystä. Lepotauko ja mahdollisuus keskittyä ohjelmointityöhön oli tehnyt minulle Murtoluvun vuosien jälkeen hyvää, ja olin saanut Notiriltä juuri sellaista perustunkkausta jota olin pyytänytkin, mutta aika aikaa kutakin. Kaipasin isompaa hiekkalaatikkoa.

Kansallisen mediayhtiön kutsu

Lähdetetystä projektinvaihdoksesta alkaneet keskustelut koskien mahdollista uutta rooliani eivät johtaneet mihinkään konkreettiseen. Suuntasin katseeni kohti tulevaisuutta Notirin ulkopuolella.

Oli tuleva roolini mikä hyvänsä ja missä tahansa, ainakin olin aikaa sitten edistynyt urallani pisteeseen, jossa kykenin vallan hyvin valitsemaan epäonnistumiseni itse. En tarvinnut myyntiprosesseja, joissa olin loukkaavasti mukana pelkkänä sivustakatsojana.

Mietiskellessäni uraani ja elämääni sattui käymään niin, että törmäsin LinkedInissä erään pääasiassa valtion omistaman, yleisradiotoimintaa harjoittavan yrityksen työpaikkailmoitukseen. Ilmoitus oli kauniisti kirjoitettu rakkaalla suomen kielellämme - asia, johon kiinnitän taatusti huomioni työpaikkoja katsellessani - ja sisällöltään kiinnostava.

En voi väittää, että Yksityisradio olisi ollut minulle ennalta erityisen rakas. Kauan sitten, kun vielä katsoin töllöä, tuijotin ennemmin kympin kuin puoli yhdeksän uutisia. Hemmetti soikoon, en koskaan edes maksanut televisiolupaa silloin kun tämä rahoitusmuoto oli vielä voimissaan.

Kiehtova instituutio Yksityisradio joka tapauksessa mielestäni oli. Kävelin sen kampuksen ohi pari kertaa viikossa, ja tontilla seisova tornintynkä tuntui aina huokailevan minulle salaa. Toimittaja oli ollut yksi nuoruuden toiveammateistani, joten kenties siksikin Yksityisradio viehätti minua. Kaiken muun lisäksi Yks oli tuotetalo, joka tuntui täysin erilaiselta kuin mikään työpaikka, jossa olin aiemmin ollut.

Päätin koittaa kepillä jäätä. Törkkäsin hakemuksen sisään. Seurasi rekryprosessi, jonka myötä tulin palkatuksi, vaikken juuri siihen paikkaan jota hain. Artikkelien sijaan päädyin kehittämään Yksityisradion kotisivuja.

Kaksi vuotta, sitten mielipide

Viimeinkin, rakas lukija, olet saapunut blogautukseni ytimeen. Tämä ei ole pelkästään muistelmieni kymmenes osa, tämä on kansallisen mediayhtiömme yks.dev-osaston tilaama propagandakirjoitus. Meillä on nimittäin paikka auki.

Tulin Yksityisradiolle kahdeksan kuukautta sitten tyhjin katsein ja avoimin mielin. Minulla oli oletuksia, toiveita ja kenties ennakkoluulojakin. Olin sopinut itseni kanssa kiinteän ja joustamattoman kahden vuoden määräajan. Vasta vuoden 2024 keväällä sallisin itseni päättää, mitä mieltä olen Yksityisradiosta työpaikkana ja työnantajana.

Jo ennen ensimmäistä työpäivääni olin varma siitä, että Yksityisradio on niin suuri ja mahtava, että se tarvitsee aikaa tullakseen huolella pureksituksi ja oikeudenmukaisesti tuomituksi.

En siis valitettavasti voi kertoa mielipidettäni. Lupasin kuitenkin kirjoittaa rekrykampanjan kaveriksi uuden osan muistelmiini ja jakaa aavistuksen mielipiteestäni, suutuntuman tähänastisesta pureskelustani. Miksipä ei? Olen viihtynyt Yksityisradiolla hyvin, jopa paremmin kuin uskoin viihtyväni.

Yksityisradion linkkitorni on ihan OK näköalapaikka kaikkiin eri ilmansuuntiin.

Virkamiesmäisiä kertomuksia

Parasta "virkamiehenä" toimimisessa on ollut se, että pääsin pois kvartaalitalouden kahleista. Kukaan, paitsi ehkä satunnainen konsultti satunnaisessa sivulauseessa, ei ole kertaakaan puhunut laskutuksesta tai laskutusasteesta.

En ole kirjannut tunteja, koska järjestelmä kirjaa ne puolestani. Ensimmäisten viikkojen aikana sain perjantaisin junassa lähes paniikkikohtauksia - "voi kamala, en ole kirjannut tuntejani koko viikkona!" - mutta pikku hiljaa olen rentoutunut asian suhteen. Tunnen positiivisesti laitostuneeni. En tiedä, tokenenko tästä enää oikeaan työelämään.

Edellämainittu ei tarkoita sitä, että Yksityisradiolla suhtauduttaisiin rahaan jotenkin huolettomasti. Kyllä täällä kaikki tajuavat, että kätemme hamuaa kukkaroa kansakunnan takataskulta. Menestyksemme ja tekemisemme mittarit vain ovat erilaiset kuin yksityisellä sektorilla, ja olen kokenut sen virkistävänä.

Kesällä vietin etäpäivän tunkkaamassa Yksityisradion kesäsiirtolassa, salaisella seikkailujen saarella.

Koppavista konsulteista puheenollen, heitäkin täällä pyörii. Moni konsultti on itse asiassa viihtynyt täällä niin pitkään, että se on melkein höpsöä. En aina pysy perillä siitä, kuka on minkäkin nimisessä alaorganisaatiossa, enkä ymmärrä miksi siiloja on niin paljon, mutta sen tiedän että meidän poterossamme asioita tehdään ketterästi ja järkevästi. Sekä konsulttien että omien tyyppien osaamistaso on kova, ja täällä tuntuu olevan tosi hyvä henki.

Yksityisradiolla itselläänkin on henki. Paja on ollut Ilmalassa ennen minua, ja tulee kaiketi olemaan siellä minun jälkeenkin. Historian havinan ja firman sielun jotenkin aistii, kun kulkee näillä käytävillä ja harhailee näissä katakombeissa. Täällä katakombeillakin on katakombeja, ja niitä muistoja, mitä arkistoihimme ei ole säilötty, ei moni osaa kaivata.

Yksi ehdottomista suosikkipaikoistani Yksityisradiolla: kasarihenkiset katakombit.

Haluaisin joskus hiippailla Yksityisradion kammioissa yön pimeimpinä tunteina, haistelemassa hiljaisuuden tunnelmaa, mutta sen jälkeen kun kuulin, että käytävillämme vaeltaa Matti Pellonpään haamu, en ole uskaltanut. En edes usko aaveisiin, mutta jos jossain on haamuja niin täällä.

Jos et voi voittaa heitä, liity heihin

Jos Yksityisradiolta jotain puuttuu, niin minulle uskollista väkeä voisi olla palkkalistoillamme enemmän. Siksi suostuinkin kirjoittamaan tämän häpeilemättömän ylistyskirjeen ja siekailemattoman suosituksen hakea meille töihin. Älä odota, tee se heti. Kauan eläköön Yksityisradio!

Hui kamala! Onko Pekkis liittynyt ver(i/o)rahoilla kustannettuun kulttiin? Kumpi on vaarallisempi Länsi-Pasilaan pesiytyneistä rikollisjengeistä, Yksityisradio vai Helsingin huumepoliisi? Mitähän sankarimme mahtaa ajatella tästä ajatuspäästöstä, kun kahden vuoden harkinta-aika on kulunut loppuun?

Tämän kaiken ja paljon muuta saat tietää, kun Hopeaketun muistelmien yhdestoista osa ilmestyy [aikaisintaan 2024, älä pidätä hengitystäsi]!